Tyhjä sivu. Tabula rasa. Miksikä sitä kutsuisi. En uskonut, että ikinä enää avaisin uutta sivua elämässäni niin monen hukatun vuoden ja eräänlaisen tuhoon tuomitun elämäntavan jälkeen. En ikinä uskonut, että sellaisen elämän jälkeen olisi edes voinut olla minkäänlaista tulevaisuutta.
Mutta tässä sitä ollaan. Vahvempana, onnellisempana ja ennenkaikkea - selvänä.
14 vuotta sitten elämässäni alkoi pitkään kestänyt taistelu mielenterveyden kanssa. Vuonna 2007 minulla diagnosoitiin vakava masennus sekä ahdistuneisuushäiriö. Ensimmäisellä käynnilläni psykiatrilla sain ensimmäisen mielialalääkitykseni. Vuonna 2009 vakava masennus tarkentui epävakaaseen persoonallisuushäiriöön ja vuonna 2011 tarkemmat tutkimukset lisäsivät listaani kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Sen kuuleminen oli minulle isku vasten kasvoja. Menetin toivoni paremman tulevaisuuden, parantumisen, osalta täysin. 2013 aloin vielä oireilemaan anorektisesti. Useat vuodet selvisin ainoastaan kirjoittamisen - ja tehokkaan terapian - avulla. Takanani on lukuisat mielialalääkitykset. Lukuisat osastohoitokerrat. Kaksi psykoosia. Järjetön määrä päihteitä. Kaikkea. 15 -vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani, etten tule näkemään 18 -vuotissyntymäpäivääni. En ikinä suunnitellut elämääni eteenpäin. Muistan kirjoittaneeni, etten joko elä silloin tai olisin narkomaani. Jälkimmäinen vaihtoehto toteutui.
16 -vuotiaana aloin käyttää väärin bentsodiatsepaamilääkitystäni ja 18 -vuotiaana aloitin kannabiksen, sienten, ekstaasin ja muutamien satunnaisten muiden huumeiden kokeilun. Tätä jatkui aika pitkälti 25 -vuotiaaseen asti enemmän ja vähemmän tiettyihin edellämainittuihin päihteisiin painottuen. 25 -vuotiaana aloin käyttää suonensisäisesti amfetamiinia ja sitä taistelua pohjalta ylös kesti kolme vuotta. Myin kaiken, aivan kaiken, vaatteistani lähtien, että saisin päihteitä. Minun elämäni oli vain varjo normaalista ja jokainen päiväni alkoi sillä, että mietin mistä saisin vain lisää. Aloitin päihteidenkäytön turruttaakseni ylitsevuotavia tunteita, mutta lopulta huomasin käyttäväni päihteitä tunteakseni edes jotain. On huvittavaa, kuinka riippuvainen ihminen keksii aina syyn ottaa lisää päihteitä, olla lopettamatta, kuin tehdä päätös lopettamisesta.
Viime kesäkuussa 2020 olin todella huonovointinen, oksentelin aamuisin. Miesystäväni kehoitti tekemään raskaustestin, sillä ehkäisyä emme käyttäneet juuri koskaan. Ja todentotta, testi näytti kahta viivaa ja minun koko maailmani järkkyi. Niin syntyi päätös päihteiden, sekä mielialalääkityksen lopettamisesta kertaheitolla. Sille tielle olen jäänyt. Oli uskomatonta ja pelottavaa samaan aikaan kohdata selväpäinen elämä. Maailma, johon täytyi todella tutustua uudestaan kaikkine iloine ja suruineen ja kestää ne tunteet kaksisuuntaisen mielialahäiriön varjostamana ja oppia uudestaan, mikä itselle oli se "normaali" olotila. Koko raskausaika sujui täydellisesti, lukuunottamatta ensimmäisen kolmen kuukauden oksennusmaratonia. Keskiraskaus oli energisintä aikaa ikinä ja loppuraskaus malttamatonta odottamista. Uneni olivat hyvin tilanteenmukaan eläviä koko raskausaikani ja koin pohjatonta katumusta koko elämäntapaani kohtaan 18 -vuotiaasta lähtien. Olin koko elämäni ollut äärimmäisen itsetuhoinen sanan kaikissa merkityksissä. Yritin enemmän ja vähemmän aktiivisesti saada itseäni päiviltä erilaisin keinoin koko varhaisaikuisuuteni milloin fyysisesti satuttaen itseäni, milloin päihteillä ja milloin varsinaisilla yrityksillä. Neuvolassa ja monessa muussakin on tuumattu, että on suoranainen ihme, että olen vielä olemassa. Niin, ihmeppä hyvinkin. Kun raskaustesti näytti plussaa, siitä alkoi tie parantumiseen. Unissani näin painajaisia aikaisemmasta käytöstäni. Ensin tuli painajaiset, joissa käytin päihteitä ja tajusin, että seuraavana päiväni olisi huumeseulat tai yhtäkkisesti tajusin olevani raskaana. Seuraavana näin painajaisia siitä, että joku käytti ja minä en ja yhdessäkin unessa viskoin neuloja ulos asuntoni ikkunasta. Viimeisimpänä näin painajaisia, kuinka kukaan unissani ei käyttänyt, mutta kukaan ei uskonut että olin todella ollut selvänä.
Olimme mieheni kanssa joka taholla raskauden alusta lähtien täysin rehellisiä menneisyydestämme. Me - ja varsinkin minä - tarvimme tukea päihteettömyyteen tai sitä vahvistaaksemme. Koko raskausajan kävin seuloissa kolme kertaa kuukaudessa ja näytteet olivat toinen toistensa jälkeen puhtaita. Sosiaalitoimistosta tuli pelkkää positiivista palautetta, eikä kukaan epäillyt motivaatiotamme tai loppuvaiheessa kykyäkään kasvattaa pientä ihmistä meidän kanssamme. Synnärillä meitä katsomassa ollut sosiaalityöntekijä totesi, että "ottakaa te meihin yhteyttä jos tulee tarvetta".
Tässä joku voisi ajatella, että herranjumala millaisille yhteiskunnan pohjasakoille on lapsi suotu. Enkä tosiaan kehoita ketään riippuvaista lopettamaan haitallista elämäntapaansa tulemalla raskaaksi. Niitä surullisiakin tarinoita on kuitenkin niin paljon. Minun tapauksessani raskaus kuitenkin pelasti elämäni. Ja loppujenlopuksi minusta jokaisella on oikeus tulla vanhemmaksi riippumatta menneisyydestä, kunhan sen menneisyyden vaan osaa jättää taakseen.
Nyt on kesäkuu ja noin vuosi selväpäisyyttä takana. Ja viimeinen vuosi on ehdottomasti ollut minun elämäni monimuotoisin ja parhain vuosi koskaan. Lopputulemana minulla on tytär, avomies, tiivis lähiperhe ja silti todella vaikea menneisyys takana. Usein kuulee vain niitä kamalia tarinoita meistä mielenterveys- ja päihdekuntoutujien elämästä, eikä tottavieköön kovinkaan montaa hyvää tarinaa ole minunkaan menneisyydestäni kerrottavana, mutta haluan kirjoittaa tästäkin puolesta, jolloin tarinalla on oikeasti onnellinen jatko-osa. Tai loppu. Ehkä se luo myös toivoa jollekkin muulle kuntoutujalle.
Mietin kauan, mistä kolmesta suuresta aiheesta kirjoittaisin elämässäni; päihteistä ja niistä selviämisestä, mielenterveyden kanssa painimisesta vai vanhemmuudesta? Aiheet ovat sen verran suuria ja osillaan minua vieläkin lähellä, etten millään voi rajata kirjoitelmiani vain yhteen niistä. Blogini tulee olemaan siis niitä kaikkia. Milloin vain muistoja, milloin nykyisyyttä, milloin mitäkin aihetta. Ehkä jopa hieman fiktiivisiä tarinoita jos sille päälle satun. Ehkä satunnaisia runoja.
Tervetuloa lukemaan.
