Lähdetään lyhyesti ja ytimekkäästi. Kenenkään ei pitäisi pitää mielenterveyttään itsestäänselvyytenä. Masennus, ahdistus, syömishäiriöt, psykoosit... Ne ihan oikeasti voivat iskeä aivan tavalliseenkin tallaajaan.
Minulla oli sukualttius kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön todella vahva. Isälläni on, isän siskolla masennus, isän isällä oli jotain.. Ei siis ihme, että omani puhkesi jonkun tapahtuman seurauksena 14 -vuotiaana.
Tämä on ollut pitkä ja kivinen tie, mutta minulle on viimein löydetty oikeanlainen lääkitys, joka pitää minut kasassa. Ja ei, en imetä. Itseasiassa kerkesin imettää vain parisen viikkoa, sillä jouduin lapsivuodepsykoosiin vauvan synnyttä ja lääkitys oli pakko laittaa kohdilleen. Lapsivuodepsykoosini alkoi jumalattomasta maniasta. En juurikaan muista sitä, mutta sen muistan, että minulla oli joku ihmeen kahvikuppiongelma, sillä muistan että keitin päivässä parhaimmillaan kolmekin kuppia, mutta en ikinä saanut juotua ainuttakaan loppuun, sillä minulla oli aina kiire tehdä jotain sen sijaan. Laitoin tarroja pitkin kämppäämme, että mikä kaappi sisälsi mitäkin. Korvikkeet... Tuttipullot... Tärketä paperit... You name it. Kaikki oli enemmän kuin järjestyksessä. Minulle myös tuli kohtutulehdus synnytyksen jälkeen, joka kaksisuuntaisilla, siis tulehdukset, voivat laukaista psykoosin, mikäli siihen on alttiuttakin. Ja niin siinä kävikin. Aloin saamaan lieviä aistiharhoja ja homma meni siihen pisteeseen että psykiatrimme soitettua, en tiennyt kuka hän oli ja istuin vessan lattialla aivan pihalla tästä maailmasta. Psykiatri sanoi, että nyt taitaa olla aika soittaa ambulanssi ja mieheni soitti. Ja siitä suorinta tietä päivystykseen ja sen jälkeen psykiatriseen sairaalaan.
En ollut osastolla kauaa, sillä seesteinen ilmapiiri, lääkitys, kunnon yöunet ja ruokailu, yksinkertaisesti rutiinit, alkoivat saamaan päätäni selväksi. Korona-aika kun oli, en saanut juurikaan nähdä vauvaani, sillä osastolla vierailut olivat kielletty. Muistan ajateelleeni, että minun täytyy saada itseni kuntoon perheeni takia. Minun täytyy taistella kaikin voimin, että pääsisin suljetulta nopeaa pois. Minut vapautettiin hyvinkin nopeaa, mutta sanotaan nyt näin, että en minä olisi ollut valmis lähtemään sillä päällä, sillä senkin jälkeinen aika on minun päässäni vielä hävinnyt. Menetin kolme viikkoa aikaa eli siis en muista siitä ajasta mitään. Viikko itse psykoosia ennen, psykoosiviikko ja psykoosin jälkeinen viikko - ei harmainta aavistustakaan ja se on muuten todella häiritsevää.
Minulla olisi paljon sanottavaa vielä psykooseista ja varsinkin sellaisten hoitomuodoista nykyisin, mutta jätän ne toiselle postaukselle. Koin ensimmäisen psykoosini 2019-2020 aikaan puolen vuoden ajan. Olin siis suljetulla osastolla puoli vuotta, suurimman osan aikaa täysin pihalla ja olisin ollut myös täysin yksin, mikäli miesystäväni ei olisikaan sinnikkäästi tullut joka ainoa päivä katsomaan minua. Hän oli ainut joka piti minua jollain tasolla maanpinnalla edes niiden vierailujen ajan, sillä juurikaan kukaan ei minua tullut silloin katsomaan, eikä hoitajista tai lääkäreistä ollut mitään hyötyä, kun keskustelua oli tasan kerran viikossa sen tunnin ajan. Kukaan ei kysynyt miten päivä on mennyt tai mitä ne äänet päässä sanoo, sillä se on helvetin tärkeää. No.. Siitä myöhemmin..
Tilanne nyt: Popsin lääkkeeni aamuisin ja olen tasapainoisempi kuin koskaan. Raskaana ollessani olin kyllä tasauden perikuva ja vielä ilman lääkityksiä, mutta en laske nyt sitä aikaa tähän.
Voikaa hyvin. Niin minäkin teen.
